Isomäen teos oli oikeastaan ensimmäinen koskaan lukemani ekotrilleri, joten lukukokemus oli sinänsä mielenkiintoinen ja paikkaa aukkoa kirjasivistyksessäni. Tarinassa oli todella kiinnostavia aineksia: arkeologiaa, meribiologiaa ja uskomattoman tuntuisen mutta ehkäpä sittenkin mahdollisen ekokatastrofin kuvaus. Valitettavasti teoksen viihdekirjamainen tyyli ja siitä johtuva tahaton komiikka kuitenkin saivat aikaan sen, etten päässyt kunnolla tarinan imuun. Jaksoin kyllä lukea loppuun, mutta aloin nopeasti ihmetellä, oliko kökköys tahallista laskelmointia -- "tällaista suuri yleisö tahtoo" -- vai kiireestä tai välinpitämättömyydestä johtuvaa tohelointia. Vai onko vika minussa, kun pidän seuraavan kaltaisia lauseita huonona tyylinä: "Sitten hän päästi itsensä irti ja räjähti tanssilattialle." (S. 180.) Ihmiskuvaus jäi paperinukkemaisen ohueksi, ja naispäähenkilö Irinan väkisinmakaamisen kuvaus oli minusta suorastaan vastenmielinen: humalaisen Irinan esitettiin olevan syyllinen omaan raiskaukseensa, nauttivan "mahtavasta seksistä" ja vieläpä syyllistyvän uskottomuuteen miestään kohtaan.

Mene ja tiedä: saattaahan joku lukija saada tästäkin kirjasta ekoherätyksen ja kimmokkeen miettiä omia kulutustottomuksiaan ja elämäntyyliään, joten sikäli teos ehkä puolustaa paikkaansa puutteistaan huolimattakin. Mieleenpainuva Isomäen hahmottelema ekokatastrofi kuitenkin oli, joten aionkin tutustua vielä ainakin teokseen Sarasvatin hiekkaa.