Michael Joseph Smith

Michael Joseph Smith: Realist thought from Weber to Kissinger. 1986.

Lähtökohdat:
Michael Joseph Smith pohtii sitä, mitä realismilla oikeastaan tarkoitetaan kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa. Erityisesti kirjoittaja yrittää selvittää miten realistiseen tutkimusperinteeseen asettuvat tutkijat ovat pystyneet ratkaisemaan moraalin ongelman valtioiden välisessä voimapolitiikassa. Kirjoittajan lähtökohtana on Max Weberin tekemä jako: Politiikassa moraalilla voidaan tarkoittaa kahta toisensa pois sulkevaa asiaa joko vakaumuksellista etiikkaa (ethic of conviction) tai vastuun etiikkaa (ethic of responsibility). Näiden kahden olennainen ero on siinä, että valtiomies tai poliitikko joka toimii ensin mainitun pohjalta, pyrkii kaikin keinoin edistämään asettamiaan päämääriä, kun taas jälkimmäisen mukaan toimiva poliitikko yrittää tarkoin miettiä kunkin siirtonsa seuraukset ja suhteuttaa toimintansa niiden mukaan.

Kirjan keskeinen sisältö:

Kirjan johdantoluvun jälkeen tekijä esittelee kuusi keskeistä realistista ajattelijaa kansainvälisten suhteiden parissa. Tekijä aloittaa Max Weberistä, mikä on onnistunut lähtökohta. Sen jälkeen tekijä esittelee lyhyesti ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisiä ns. idealistisia ajattelijoita ja siirtyy esittelemään E.H. Carrin ajattelua. Tämän jälkeen ovat vuorossa amerikkalaiset Reinhold Niebuhr, Hans Morgenthau, George Kennan sekä Henry Kissinger.

Max Weber esitellään, hieman yllättäen saksalaisen nationalismin edustajana. Sen sijaan Weberin tapa painottaa johtajuuden merkitystä on mielestäni merkityksellinen. Weber jakaa johtajuuden kolmeen ideaalityyppiin: traditionaaliseen, rationaalis-lailliseen sekä karismaattiseen johtajuuteen. Puhtaita edustajia on varmasti vähän, esim. presidentti Koivisto oli varmasti kaikkea kolmea. Yllättävänä pidän Weberin kielteistä arvioita Bismarckista. Weberin mielestä Bismarckin pitkä valtiomiesura esti karismaattisen saksalaisen johtajan syntymisen. Smith tuo hienosti esille Weberin ajattelun. Weber edellytti poliitikon olevan karismaattinen henkilö, joka nousee muiden yläpuolelle. Aito valtiomies ymmärtää poliittisten päätöksenteon tragedian ja on valmis kantamaan vastuun joutuessaan valitsemaan huonoista vaihtoehdoista sillä hetkellä parhaalta tuntuvan. Toisaalta Weber korosti byrokratian merkitystä päätösten luotettavuuden takaajana, parlamentarismin ja demokratian merkitystä.

Hans Morgenthau oli tärkein realismin teoreetikoista. Morgenthau kielsi E.H. Carrin relativismin (valtioilla ja yksilöillä on eri moraali), Machiavellin amoralismin sekä näkemyksen siitä, että tarkoitus pyhittää keinot. Morgenthaun näkemys on hyvin pitkälti weberiläinen, sillä hän sanoi, että valtiomiehellä ei ole vaihtoehtoina oikean ja väärän valintaa vaan moraalinen rohkeus tulee esille siinä, että pystyy valitsemaan huonoista vaihtoehdoista vähiten huonoimman. Poliittiset ratkaisut ovat aina vääriä tai paheellisia (evil) johtuen ihmisen turmeltuneesta luonteesta, mutta valtiomiesten pitää pystyä tekemään päätöksiä oman poliittisen viisautensa ja moraalisen rohkeutensa varassa. Tutkijoiden tehtävä näin ollen on valaista valtiomiehille politiikan taiteen mahdollisia ratkaisuja.

Valtiomiesten ja poliittisten johtajien henkiset ominaisuudet ovat ratkaisevia. Ainoa mitä heidän tulee edistää on kansallinen etu. Mutta mitä Morgenthau tarkoittaa kansallisella edulla (national interest)? Smithin mukaan Morgenthaun ajattelun mahdollinen heikkous on siinä, että mikä lopulta on se kansallinen etu, jonka mukaan valtiomiesten tulee tehdä ratkaisunsa ja valintansa. Morgenthaun ajattelussa muuta mahdollisuutta ei ole kuin se, että kansallisen edun määrittäminen riippuu valtiomiehistä itsestään, ei ole olemassa mitään objektiivista määritelmää kansalliselle edulle.

Smith kysyy myös, mistä Morgenthau ammentaa moraalisen prinsiipin, jota (viisaiden) valtiomiesten kuitenkin tulee noudattaa samalla kun he ajavat kansallista etua, jos kerran ihmiset ovat luonnostaan turmeltuneita vallan halussaan. Reinhold Niebuhr kiersi tämän ongelman uskonnollisen näkemyksensä kautta. Niebuhrin mielestä ihminen on kuitenkin kahden valtakunnan kansalainen, joka perisynnistä huolimatta pystyy nousemaan uskon varassa uudelle tasolle ja ainakin ajoittain kykenee edistämään yhteistä hyvää puhtaista vaikuttumista.

Pohdintaa:

Mielenkiintoista on pohtia, miten esim. Herbert Butterfield mahdollisesti ratkaisisi em. ongelman politiikan ja moraalin välillä. Keskeisiä avainkohtia Butterfieldin ajattelussa on mielestäni kaksi, jotka molemmat palautuvat hänen uskonnolliseen maailmankatsomukseensa. Butterfield oli varmasti lähellä realista koulukuntaa myöntäen valtiomiesten vähäisen liikkumavaran ja ihmisluonteen yleisen syntisyyden tai heikkouden, mutta hänen näkemyksensä historiasta ja kansainvälisestä politiikasta palautuu lopulta ihmisyksilöihin. Butterfield oli ensinnäkin sitä mieltä, että historialla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin jokainen ihminen yksilönä. Leopold von Ranken sanontaa hieman muuttaen hän toteaa jokaisen sukupolven, ihmisen ja ajan hetken olevan yhtä kaukana Jumalasta. Tässä on mielestäni kaksi luentatapaa kuten Butterfieldin ajattelussa yleensäkin. Se voidaan lukea niin kuin se on kirjoitettu, mutta sen lisäksi asia voidaan ymmärtää myös niin, että ketään ihmistä ei voi vaatia uhrattavaksi esim. jonkun toisen kansan, rodun tai tulevien sukupolvien hyväksi. Kaikki politiikka, joka vaatii nyt eläviltä ihmisiltä uhrauksia tulevien onnellisten aikojen saavuttamiseksi on väärää, koska jokainen ihminen ja hetki on yhtä merkityksellinen, yhtä kaukana Jumalasta. Mutta miten sitten politiikka on ylipäätään mahdollista, miten löytää tasapaino eri ihmisten ristiriidoissa?

Toiseksi Butterfield toteaa, että kristinuskon käsky rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään on ehdoton. Tämä sanonta puolestaan on tulkittava Butterfieldin mukaan täsmälleen niin kuin se on kirjoitettu. Tärkeää on rakastaa lähimmäisiään, lähellä olevia ihmisiä. Sitä ei korvaa kaukaisempien ihmisten tai kansojen rakastaminen, koska puuttumalla vieraiden valtioiden ja kansojen asioihin voi saada pahaa aikaan, vaikka olisivat hyvätkin vaikuttimet. Harvat voivat tietää niitä olosuhteita joissa meistä kaukana elävät ihmiset elävät. Me voimme tietenkin tehdä itsellemme palveluksen saamalla hyvän omantunnon pieneksi hetkeksi sekaantumalla muiden asioihin, mutta todennäköisesti saamme myös pahaa aikaan niille joille haluamme tehdä hyvää. Siksi tärkeää olisi, että jokainen aloittaisi laupeudentyön (ja humanitaariset interventiot?) rakastamalla ensin lähimmäisiään, perhettään, ystäviään, naapureitaan, saman kaupungin asukkaita, oman maan kansalaisia jne.

Mitä tämä sitten merkitsee politiikan, valtiomiesten ja kansainvälisten suhteiden etiikan kannalta? Mielestäni Butterfieldin viesti on selvä. Ensinnäkin viisainta politiikkaa on yhteistyö kaitselmuksen kanssa, liiallinen aktiivisuus historian syvien voimien kesyttämisessä voi olla pahasta, koska historia joka tapauksessa tempaa hyvätkin tarkoituksemme omaan käyttöönsä. Ainoa moraalinen prinsiippi politiikassa on jokaisen ihmisen kunnioittaminen yksilönä. Miten tätä prinsiippiä sitten parhaiten toteutetaan politiikassa on tietysti erittäin monimutkainen asia. Toiseksi sotien ja kriisien syyt palautuvat hänen näkemyksensä mukaan enemmän kuin rakenteellisen realismin kannattajat haluavat myöntää aivan tavallisten ihmisten pelkoihin, turhautumiin ja ahneuteen. Butterfieldin näkemys on, että vaikka rakenteilla, ideologioilla ja valtiomiehillä on oma merkityksensä, lopullinen kamppailu maailmanpolitiikan suunnasta käydään tavallisten kansalaisten sisällä. Jos jokainen kansalainen osoittaa vähäistä moraalin heikkoutta, seuraukset ovat katastrofaaliset. Jos ihmiset pystyisivät edes vähän kasvamaan moraalisesti vaikutukset puolestaan olisivat suunnattoman positiiviset. Toisaalta Butterfield kyllä myönsi sen, että yhteiskunnan rakenteet pitävät ihmisten ahneutta kurissa. Jos rakenteet romahtavat katoavat samalla pidikkeet ahneudelta. Näin on käynyt mielestäni Venäjällä.

On äärettömän vaikeaa yhdistää eettiset kysymykset ja kansainvälinen politiikka. Tästä on osoituksena muuan hämmästyttävä piirre Butterfieldissä. Vaikka hän oli monin tavoin realisti, hän ehdotti 1950-luvulla vakavasti harkittavaksi sitä, että länsi aloittaisi yksipuolisen aseriisunnan ydinaseista. Tosin hän ei ollut naiivi, hän varoitti seurauksista, hän teki tiettäväksi, että Neuvostoliitto mahdollisesti valloittaisi Länsi-Euroopan. Miksi Butterfield sitten ehdotti moista? Ehdotus sai kritiikkiä kaikilta mahdollisilta tahoilta, ehkä senaikaista brittiläistä rauhanliikettä lukuun ottamatta. Myöhemmin Butterfield itsekin lievensi ehdotustaan todeten, että lännen ainakin tulisi sitoutua siihen, että ei käytä ensimmäisenä ydinaseita. Butterfieldin alkuperäinen ehdotus on tulkittavissa sitä kautta, että hän koki maailman olevan tuhon partaalla. Vaikka hän oli monin tavoin brittiläinen konservatiivi (en tarkoita puoluetta) hän näki pienempänä pahana Neuvosto-sosialismin kuin lopullisen hävityksen, koska hän vankkumatta uskoi, että kristinusko kestäisi myös sosialismin haasteen ja muodostaisi alkukirkon tapaan vastavoiman järjestelmälle. Näinhän muuten kävi Itä-Saksassa. Joka tapauksessa esimerkki osoittaa, miten vaikeita kansainvälisen politiikan ongelmat ovat moraalisesta näkökulmasta.

Pystyikö Butterfield vastaamaan kysymykseen politiikan ja etiikan polttavasta suhteesta, johon Smithin mukaan kukaan hänen käsittelemistään realisteista ei kyennyt vastaamaan? Sanoisin, että kyllä ja ei. Kukaan ei pysty ratkaisemaan kysymystä lopullisesti. Butterfield ei etsinytkään lopullista ratkaisua, vaikka pyrki luomaan jonkinlaisen synteesin. Hän tyytyi ihmisen rajallisuuden tunnustamiseen ja siitä väistämättä seuraavaan tragediaan historiassa ja maailmanpolitiikassa. Se mikä on ansiokkainta hänen ajattelussaan näiltä osin löytyy siitä, että hänen ei tarvinnut turvautua Deus ex machina -tyyppisiin ratkaisuihin kuten Morgenthaun ihmisten halu valtaan (joka käsittääkseni periytyy Schopenhauerilta ja Nietzscheltä) tai Niebuhrin käsitys ihmisestä perisynnin vaivaamana. Butterfield hyväksyi molemmat em. realiteetteina, mutta hänen oma historiannäkemyksensä on mielestäni minimalismissaan sekä toimivampi että humaanimpi, se palautuu lopulta niin yksinkertaisiin asioihin kuin jokaisen ihmisen ainutlaatuisuuteen ja lähimmäisen rakkauteen sanan konkreettisessa merkityksessä.

Lopuksi:
Smithin kirja on erittäin mielenkiintoinen. Luin kirjan useaan kertaan. Muuan teema, jonka vielä haluan nostaa esille on teorian ja käytännön yhdistämisen vaikeus. Butterfield sanoi saavansa aina päänsärkykohtauksen kun kuulee yliopistojen älykköjen siirtyneen vastuullisille paikoille ulkoasianhallintoon, politiikkaan ja kansainvälisiin tehtäviin. Hän mahdollisesti tarkoitti Henry Kissingeriä, jossa kiteytyy surullisella tavalla se, miten vaikeaa on taitavankin tutkijan ja teoreetikon muuttua reaalipoliitikoksi, joka ymmärtäisi politiikan käytännön luonteen taiteen lajina. Omana aikanaan Kissinger oli yksi maailman vaikutusvaltaisimmista miehistä, jolta kuitenkin puuttui kosketus politiikkaan käytännön tragediana. Edistäessään sinänsä oikeaa päämäärää, Vietnamin sodan lopettamista, hän ajautui arveluttaviin ratkaisuihin kuten Yhdysvaltojen pommitukset siviilikohteisiin sekä Vietnamissa että Kamputseassa osoittavat.

Kaiken kaikkiaan Smithin kirja on yksi parhaista, mitä olen kansainvälisten suhteiden alalta lukenut.… (mehr)