Se alkaa unesta, se alkaa siitä kun olen viisi ja seison keskellä pihaa ja tunnen harteillani taivaan painon, minun täytyy kulkea kumarassa jotta jaksan taivaan kantta, jottei taivas putoa eivätkä tähdet kahahtele niskaani. Kuu jakaa yöt, aurinko päivät, pilvet lennähtävät maiseman ylitse, viikko viikolta toistuu, kuukausi kuukaudelta, minä olen viisivuotias ja peloissani, olen kuusi, seitsemän, kahdekasan ja pelkään yhä enemmän. Vanhenen, odotan että yö tulee jotta voin karistaa taivaan harteiltani sillä se taivas on helvetti ja helvettiä minä näen: sitä ettei mikään tunnu miltään ja kaikki on liikaa, oksennan ruuan, hengitykseni haisee ja virtsani löyhkää. Vaikenen, lakkaan olemasta , menetän ystävät, sukulaiset välttelevät minua, vähättelevät sairauttani, menetän, menetän enkä muista että minulla on kaksi lasta, en muista että minulla on mies, olen unohtanut kuinka rakastaa heitä, mitä äidinrakkaus on, mitä on rakkaus, en puhu elävää kieltä vaan sitä joka ennustaa kuolemaa.